Jos pysähtyisimme hetkeksi ajattelemaan, kuuntelisimmeko ja kuulisimmeko silloin enemmän?

 

”Kuulluksi tuleminen vahvistaa mie­len­ter­veyt­täm­me ja hy­vin­voin­tiam­me. Kun tulemme kuulluksi, koemme olevamme tärkeitä ja hy­väk­syt­ty­jä.” 

Mieli ry / 5 syytä, miksi kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen ovat meille hyväksi

Pieni varoituksen sana etukäteen; tämä ei ole mukava kirjoitus. Tämä kertoo yhdestä hieman surullisesta tapahtumasta, jonka satuin ohimennen näkemään. Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus parjata tai loukata ketään; ei äitejä, ei isiä, ei lasten kanssa puistoissa istuvia ihmisiä, ei ketään. Tämän kirjoituksen tarkoitus on saada meidät ajattelemaan. Joskus on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, miten toimisimme itse seuraavalla kerralla vastaavan kaltaisessa tilanteessa.

Olin eräänä päivänä kävelyllä puistossa perheeni kanssa, kun kohtasimme puistonpenkillä istuvan naisen ja tämän edessä lastenrattaissa istuvan arviolta vuoden ikäisen tai ehkä hieman vanhemman lapsen. Lapsi istui kiltisti rattaissa ympärilleen katsellen. Lapsi hymyili meille iloisesti (erityisesti koirallemme) ja hän vaikutti kaikin puolin muutenkin tyytyväiseltä.

Katseeni kiinnittyi penkillä istuvaan naiseen. Nainen oli asettanut jalkojensa väliin lastenruokapurkin, toisessa kädessään hän piteli lusikkaa ja toisessa puhelinta. Nopeasti vilkaistuna tämä näyttäytyi ”multitaskaamisen superilmentymänä”, mutta kun sitä katsoi hieman tarkemmin, näky olikin hyvin surullinen. Nainen ei puhunut lapselle eikä kiinnittänyt tähän mitään huomiota muuten kuin laittamalla välillä ruokapurkista lusikalla ruokaa lapsen suuhun.

Koska minulla oli koira mukanani, pystyin sen varjolla jäämään seuraamaan tilannetta hetkeksi vähän sivummalle. Katsoin hämmentyneenä, kun nainen jatkoi puhelimensa selaamista samaan aikaan kun syötti lasta näyttäen olevan täysin irrallaan ympäröivän maailman tapahtumista. Hän ei sanonut lapselle sanaakaan tuona aikana. Peukalo vieritti puhelimen ruudulla olevaa listaa tottuneesti. Mieleen heräsi kipeä ajatus; lapsi oli tottunut siihen, että näin asiat vain tapahtuvat eikä siten tiennyt muusta.

Kuten mainitsin, lapsi vaikutti ulkoisesti tyytyväiseltä tilanteeseen, mutta näky oli silti raastavan surullinen. Mitä nainen opetti elämästä tuossa tilanteessa lapselle? Oliko lapsella muuta vaihtoehtoa, kuin istua kiltisti rattaissa ja viihdyttää itseään katselemalla ohikulkevia ihmisiä ja koiria? Nekin varmasti antoivat lapselle enemmän huomiota kuin lusikkaa suuhun tasaisin väliajoin laittava nainen.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka nainen olisi reagoinut, jos lapsi olisi alkanut kiukutella kesken kaiken. Olisiko nainen ottanut lapsen syliinsä ja rauhoitellut tätä? Olisiko hän kysynyt lapselta, mikä tällä on hätänä? Vai olisiko nainen suutahtanut ja tiuskaissut lapselle harmistuksissaan, kun oma (some)aika keskeytyi?

Pieni lapsi olisi tullut kuulluksi ja nähdyksi

Toivoin kovasti, että nainen olisi toiminut toisin. Nainen olisi voinut keskustella lapsen kanssa monesta lapsen kannalta(!) tärkeästä asiasta ruokailuhetken aikana. Aivan pienenkin lapsen kanssa on tärkeää keskustella, vaikkei lapsi kaikkia sanottuja sanoja vielä ymmärtäisikään. Lapsi olisi aistinut tilanteessa monta tärkeää asiaa. Nainen olisi osoittanut olevansa kiinnostunut lapsen tekemisistä ja ajatuksista. Nainen olisi opettanut lapselle monta uutta sanaa höpöttelemällä ruoan suuhun lappaamisen ohessa. Kuinka ensiarvoisen tärkeää olisi ollut, että nainen olisi osannut ajatella, minkälaisen esimerkin ja kuvan itsestään hän antaa edessä olevalle lapselle.

Ja mikä tärkeintä, tuo pieni lapsi olisi tullut kuulluksi ja nähdyksi. Lapsi olisi ollut olemassa naiselle ja lapsi olisi varmasti tuntenut sen. Kukapa ei sellaista tunnetta haluaisi kokea aina uudestaan ja uudestaan.

Mielessäni toivoin, että tuolla penkillä istuvalla naisella olisi elämässään joku, joka kertoisi hänelle ystävällisesti ja lainkaan tuomitsematta, että tämä voisi ruokailun ajan keskittyä vain ja ainoastaan lapseen eikä antaa aikaansa mihinkään muuhun. Jälkikäteen mietinkin, olisinko minun pitänyt olla siinä tilanteessa naiselle tämä joku, mutta rehellisesti sanottuna en uskaltanut toimia siten. On kuitenkin suuri kynnys puuttua toisten tekemiseen, varsinkin jos haluaisi puuttua toisen tekemiin epäkohtiin.

Minulla on vahva usko siihen, että nainen ei tehnyt tekoaan tietoisesti. Hän ei vain ajatellut tilannetta sen kummemmin. Hän tuskin jätti lapsen huomiotta ilkeyttään tai ollakseen lapselle paha. Hän vain teki asioita, joita ei ajatellut sen tarkemmin.

Siinä piileekin ehkä koko tämän asian ydin; ajatteleminen. Voisimmeko ajatella elämää hieman enemmän ja hieman laveammin? Voisimmeko katsoa omaa tekemistämme hetken myös toisen näkökulmasta? Miltä tämä käyttäytyminen mahtaa toisesta tuntua? Haluaisinko minä, että minulle tehtäisiin tuolla tai tuolla tavoin? 

Jos pysähtyisimme hetkeksi ajattelemaan, kuuntelisimmeko ja kuulisimmeko silloin enemmän?

"Kuuntelemalla ja huomioimalla toisen tarpeita voimme kertoa toiselle, että hän on meille tärkeä ja hyväksymme hänet sellaisenaan kuin hän on. Olemme hänestä kiinnostuneita ja haluamme kuulla, mitä hänelle kuuluu. Se on pieni, mutta sitäkin kallisarvoisempi lahja, jonka voimme antaa toiselle vaikka monta kertaa päivässä."

Rakkaudella,

Mira ❤